Tämä blogi on lupaus rakkaalleni, joka on huolissaan minusta. Hän toivoi että aloitan jotain uutta elämässäni, vain itseäni varten.

On paha olo. En tahtoisi kirjoittaa, enkä ajatella. Ahdistaa. On ahdistanut jo pitkään. Itken paljon. Pelkään. Tänään vatsani tuli kipeäksi kun mieheni keskusteli naispuolisen työkaverinsa kanssa. Niin vähän minä koen olevani, että pelkään tulevani hylätyksi kenen tahansa vuoksi.

Tunnen olevani ihmisenä viallinen. Vähemmän kuin muut. Äitinä epäonnistunut, lapseni pilannut. Puolisona taakka. Jatkuva syyllisyys tunteistani, etten osaa muuttua tai edes sanoa mikä minun on.
Toisinaan haluaisin kadottaa tietoisuuden omasta itsestäni. Olla kasvin kaltainen. Tai sulaa kiinni rakkaani ihoon, olla liki hänen suojelevaa lämpöään aina. Rakkaani on hyvä mies. Lämmin, kannustava ja kuunteleva. Ainoa ihminen maailmassa jolle uskallan kertoa kaiken. Olisipa hän ollut luonani jo aiemmin, pelastanut minut kaikelta mitä tapahtui.

Kuusitoistavuotiaana aloin tapailla miestä josta tuli myöhemmin lasteni isä. Voimakastahtoinen mies jolla oli voimakkaat mielipiteet. Hän ei sietänyt väärässä olemista. Hän ei sietänyt sitä että olin eri mieltä, koska silloin (hänen mielestään) väitin hänen olevan väärässä. Hän ei pitänyt ystävistäni. Hiljalleen tajusin olevani jumissa, kahden lapsen kanssa, ilman koulutusta, omaa rahaa, työtä, ystäviä, itsekunnioitusta. Riitelimme. Lapset oireilivat. Toisinaan hän potki, töni ja repi. Toisinaan vain uhkaili. Olin aivan palasina. Lamaantunut, peloissani ja ahdistunut. Keskityin pitämään huolta lapsista. Halusin erota mutten tiennyt miten, pelkäsin.

Lopulta hain opiskelemaan, lasten isän vastustelusta huolimatta. Minä suhteessa ulkomaailmaan- uhka hänen vallalleen. Koulu kesti kolme vuotta. Tunneilla katselin usein parrakasta, ruskeasilmäistä miestä. Toteutin lasteni isän pelot ja ihastuin luokkatoveriini. Koulun lähestyessä loppuaan uskalsin puhua hänelle ja hiljalleen huomasin kertovani hänelle asioita elämästäni. Hänen uskomaton kykynsä kuunnella ja puhua antoi voimaa ja rohkeutta. Erosin. Lasten isä uhkaili aikansa. Parrakas mies päästi minut elämäänsä ja on nyt aviomieheni.

Ensimmäisten yhteisten kuukausiemme aikana olin onnellinen, rakastunut, vapaudesta riemuissani. On uskomaton onni saada rinnalleen ihminen joka rakastaa, tukee ja kunnioittaa. Sain olla minä.Vuoden kuluttua mielialani alkoi muuttua hiljalleen, paha olo hiipi yhä useammin luokseni. Nyt tuntuu ettei taukoa pahasta olosta enää ole.

Kävin lääkärissä eilen. Puhuin pahasta olostani. Lääkäri kuunteli, teetti masennustestin ja totesi minun olevan  melko masentunut. Kertoi että toisinaan ihminen romahtaa silloin kun asiat kääntyvät paremmaksi. Puhuimme myös masennuslääkityksen ja terapian mahdollisuudesta. Kävin terapiassa joskus, mutta lopetin sen liian pian. Uusi aika ensi viikolle jolloin keskustellaan jatkosta. Tavallaan huojentavaa että asia on nyt jonkun käsissä, joka kertoo mitä tehdään.
Haluan olla onnellinen. Haluan nauttia elämästäni, lapsistani, rakkaastani. Haluan olla ihminen jonka lähellä on hyvä olla.
Jos ahdistus ei lopu, mitä sitten teen? En voi elää näin. Haluan pois pahasta olostani, haluan pois päästäni, ajatusten ahdistavasta kierteestä.